Perussivu

2.2.2025 / Author Name / Kategoria

Pitkään minulla oli tapana kutsua tyhminä pitämiäni näkemyksiä ”vammaisiksi mielipiteiksi”.

Muistan kahdeksan vuoden takaisen syksyn Gotlannissa Itämeren kirjailija- ja kääntäjäkeskuksessa. Koko Hubara oli vastikään tuonut kulttuurisen omimisen käsitteen suomalaiseen kirjallisuuskeskusteluun, ja minä ja toinen suomalainen residenssiasukas ruodimme ”Oneiron-kohun” käänteitä päärakennuksen saunassa. ”Vammainen mielipide”, kuittasin johonkin. Samassa peitin suuni, sitten kirkaisin: ” Ei kun! Ei saa sanoa ’vammainen’!” 

• Eka
• toka
• kolmas

Sitten me räjähdimme nauruun. Lapsellisesti, niin kuin olisin juuri kaatunut hassulla tavalla. 

Näin elämässä tuli kompasteltua, silloinkin kun oli vasta päässyt toteamasta, että aikoi tehdä parhaansa ollakseen – sensitiivinen, kuten sen nykyään muotoilisin. Tätä tämä nyt oli, ja olisi. Miten hankalaa ja miten välttämätöntä. 

Olin siihen aikaan melkein aina matkoilla. Oleskelin paljon globaalissa etelässä, ja etuoikeuteni pyörivät jatkuvasti ajatuksissani. Ymmärrettyäni, että aihepiiri ulottui myös kirjallisuuteen ja kirjoittamiseen, uppouduin yhä syvemmälle. Tänä vuonna viimein ilmestyi romaani Ihmeköynnös (Otava, 2024), jossa käsittelen identiteettipositioita ja etuoikeuksia erityisesti matkustamisen ja kirjoittamisen konteksteissa. 

Ironinen ”ei saa sanoa” ei ole naurattanut ketään enää vuosiin. Niin sitkeästi fraasi pitää pintansa aivan vilpittömänä tapana suhtautua sensitiivisyyteen. Se voidaan ladata täyteen niin pelkoa kuin uhmaakin, mutta yhtä kaikki se vihjaa: jossakin on joku, joka rajoittaa puheita ylhäältä käsin, ilman neuvotteluja. Niin kuin olisimme lapsia ja joutuisimme tottelemaan vanhempia, jotka ovat riittävän kypsiä ymmärtämään sääntöjen syyt. 

Kritisoin ”alamaista” suhtautumista sensitiivisyyteen Ihmeköynnöksessä. Miksi puhua kielletyn ja sallitun termein asiasta, jossa aikuiset ihmiset hankkivat tietoa, tekevät omat ratkaisunsa ja kestävät palautteen, kuten kaikessa muussakin? Eikö säännöistä puhuminen edellyttäisi, että joku olisi ne jossakin laatinut tai niistä olisi yhdessä sovittu? Mutta kuka sensitiivisyyden säännöistä päättäisi? Kuka niiden noudattamista valvoisi?